”Harva ymmärtää kuvan todellista sanomaa, mutta monet osaavat tulkita sitä omalla tavalla. Sama ajatus tulee mieleen graffiteista.”

Sata vuotta, tuhat tulkintaa – sanataidepajan antia

Kun tulin kuistille oli kaikki yhä paikoillaan – ajattelin että löydän pöydän alta sammuneet nukahtaneet sotilaat vartiomiehet ilotytöt, ja tornissa nukkuu Ruusunen. Oli se hetki kun kaikki on liikaa, aivan liikaa, vaikka hiljaisuus on kuin juustokakku, paksu viipale siinä kultaisen valon keskellä, kirsikat ja ruusut, hopeinen kakkulapio jolla ei uskalla leikata.
Lävitseni kuului sanoja kuin teräviä peilinsirpaleita – tuntuuko se kylmältä? – siitä kuinka kaikkea ei millään voi havaita. Ei voi. Ei voinut. Jos en olisi niin kiltti sanoisin että saatanan sekasotku.
Ovi kävi selkäni takana, toinen ovista pitää nykyään oudon parahduksen, joku seisoi siinä katsomassa selkääni hetken. Ei iloisen hetken, ei edes surullisen. Hienotunteisen, ehkä. Kaikki tiesivät. Varoin hengittämästä.
Olin juuri tuonut pöytään sen saakelin terriinin, tai mikä se on. Ja uuden viinin (siinä oli linnun kuva, ajattelin sitä ostaessani kuinka kepeän lennokas suloinen tunne sen siivillä tulisikaan) ja, uskoakseni, myös sen viltin. Mea culpa (veikkaan tosin että siinä vaiheessa oli jo pöydän alla tapahtunut yhtä ja toista).
Nyt nämä viinirypäleenrangat, murretut leivänpuolikkaat rapisevine kuorineen, rypistetyt servetit, tahmeat lasit, omenat kuin rinnat… nyt ne vain ovat. Jokin minussa sanoo kyllä että kauniita yhä, siis aamuaurinko ja kaikkea. Yhtäkkiä kuuluu se laulu jota yöllä ihmeteltiin, mikä lintu – joku sanoi että lepakko, lepakko olisi sopinutkin. Että pitää mennä katsomaan. Mennä satuttamaan itsensä okaisiin ja ryvettävä karhunvatukossa ja hukuttava jokeen ja hypättävä katolta.
Ja nyt. Laitan kädet somasti ristiin kun istun. Pidän selän suorana.
Pään pystyssä. Keltainen. Hengitän keltaista. Kädet on pidettävä ristissä ettei kaikki hajoa.
Mietin kuinka kuvata sitä. Ettäkö valkoiset pakarat. Tai se heinien kahina, käheät tukahtuneet äänet, vaiko se kuinka yölläkin virran vesi välkehti.
Mietin myös kevätkääryleitä. Kuinka ne tehdään. Laitetaanko sinnekin sisään suloinen tyttö, omenarintainen ihana tyttö.

värikäs

Ensin en pitänyt tästä maalauksesta, ja ajattelin että se on epäselvä ja sotkuinen. Sitten kun aloin katsomaan sitä tarkempaa, huomasin muodot värien seassa, kuten hedelmäkorit, kannut, ja kukkavaasit ja aloin arvostamaan sitä miten taiteilija oli osannut kuvata esineet ilman tarkkoja viivoja ja rajoitettuja värejä. Mitä pidempään katson maalausta, sitä helpommin erotan esineitä ja yksityiskohtia.