Wäinö Aaltonen
(1894–1966)
Suomen neito
1927–1929
pronssiveistos
Taidesäätiö Merita
Kuva: Seppo Hilpo
Ⓒ Kuvasto 2017
Suomen neito on nuori nainen, joka seisoo paikallaan katse maahan luotuna. Toinen käsi tavoittelee tuulessa hulmuavia hiuksia ja alas jäävä käsi pitelee puvun lepattavaa helmaa. Wäinö Aaltonen teki aiheesta useita erikokoisia ja eri tekniikoilla toteutettuja teoksia. Näyttelyn pronssinen pienoisveistos on toisinto Tampereen Hämeensillalle valmistuneesta neljä metriä korkeasta Suomen neidosta. Neito sai rinnalleen Hämeessä asuvien pirkkalaisten historiaa vertauskuvallisesti esittävät mieshahmot Eränkävijän, Veronkantajan ja Kauppiaan.
Jo 1800-luvulla vakiintui Suomen vertauskuvaksi Suomi-neito. Hänet esitettiin nuorena, kauniina naisena. Hulmuavat, pitkät hiukset ja liehuva hame liitettiin vapauteen. Neito piti käsissään liehuvaa Suomen lippua ja viittasi kädellään järvimaisemaan tai taisteli Venäjän kaksipäistä kotkaa vastaan. Aaltonen yksinkertaisti veistoksessaan Suomi-neidon kuvaustapaa ja teki hänestä edeltäjäänsä kainomman.
Aaltosen naisveistoksia pidettiin toisinaan liian uhkeina, paksureitisinä ja kapeaharteisina, mutta usein niiden on nähty edustavan suomalaista naiskauneutta. Suomen neito -veistoksen eri versioita esiteltiin näyttelyissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kansainvälinen yleisö yhtyi veistoksen sulokkuuden ihasteluun. Naiskuvaan suhtauduttiin kriittisesti vasta 1900-luvun lopulla. Leena Ahtola-Moorhousen mukaan Aaltonen kuvaa Suomen neidon katsottavaksi asettautuneena, miehen unelmien kohteena ja muusana.
Aaltosen teokset on liitetty Suomen kansallisen ideologian vahvistamiseen. Antiikin kuvanveistoon viittaava henkilökuvaus edisti yhdenmukaista suomalaista kulttuuria. Taustalla vaikuttivat 1920-luvun eurooppalaiset rotuteoriat, joiden mukaan kansojen ominaisuudet näkyivät ulkoisissa piirteissä. Suomi haluttiin nähdä antiikin Kreikan kaltaisena jalon länsimaisen kulttuurin edustajana.
Wäinö Aaltosen aikana kotimainen kuvanveisto saavutti kansallisesti merkittävän aseman. Hän oli Suomen johtava kuvanveistäjä 1920-luvulta kuolemaansa saakka. Aaltonen teki sankaripatsaita ja veistoksia merkkimiehistä, mutta myös muotokuvia kirjailijoista. Hän uudisti kuvanveistoa 1920-luvulla soveltamalla veistoksiin muodot hajottavaa kubismia. Tästä esimerkkinä on näyttelyssä nähtävä Aleksis Kiveä esittävä pienoisveistos, joka oli luonnos kansalliskirjailijan Helsingin Rautatientorille 1932–1939 valmistuneeseen henkilömonumenttiin.
LÄHTEET
Ahtola-Moorhouse, Leena, 1990. Kuvanveisto 1900–1950. Ars Suomen taide 5. Weilin+Göös: Keuruu. 244–269.
Ahtola-Moorhouse, Leena: Aaltonen, Wäinö. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 2.5.2017), URN:NBN:fi-fe20051410, ISSN 1799-4349 (Verkkojulkaisu)
Hyppönen, Tarja, 1994. Kahlaajien ”Aaltoislainen kauneusihanne”. Wäinö Aaltonen 1894–1966. Wäinö Aaltosen museon julkaisuja nro 10 1994. Toimittaja Heidi Pfäffli. Turku. 47–50.
Ilvas, Juha, 1989. Kansallistaidetta. Suomalaista taidetta Kansallis-Osake-Pankin kokoelmissa. Helsinki.
Kornamo, Riitta, 1994. Wäinö Aaltonen 1894–1966. Wäinö Aaltosen museon julkaisuja nro 10 1994. Toimittaja Heidi Pfäffli. Turku. 56–63.
Okkonen, Onni, 1925. Väinö Aaltonen 1915–1925. WSOY: Porvoo.
Okkonen, Onni, 1955. Wäinö Aaltonen. Suomen taiteilijoita. Alvar Cawénista Wäinö Aaltoseen. Toimittanut Hertta Tirranen. WSOY: Porvoo, Helsinki. 473–497.
Valjakka, Timo, 2009. Modernin kahdet kasvot. SKS: Helsinki.
Wäinö Aaltonen 1894–1966. Wäinö Aaltosen museon julkaisuja nro 10 1994. Toimittaja Heidi Pfäffli. Turku.
