Akseli Gallen-Kallela
(1865–1931)

Imatrankoski

1893
guassi ja tussilaveeraus

Fortumin Taidesäätiö

Kuva: Rauno Träskelin

Imatrankoski on Suomen vanhin maisemanähtävyys ja se oli yksi Euroopan kuuluisimmista matkailukohteista 1800-luvun lopulla. Kansallinen luontokohde valjastettiin matkailun tarpeisiin, kun kosken rannalle rakennettiin vuonna 1893 avattu hotelli huvimajoineen ja kosken ihailun mahdollistavine tasanteineen. Vuonna 1892 joen yli rakennettiin silta. Imatran Voima -energiayhtiö patosi Imatrankosken 1930-luvulla.

Imatra-yhtiö kutsui Akseli Gallen-Kallelan ja monia muitakin Imatrankoskella 1893 järjestämäänsä valonäytökseen edistämään alueen turistimatkailua. Paikalle saapuneet majoitettiin juuri valmistuneeseen hotelliin. Läsnä oli koti- ja ulkomaisia lehtimiehiä ja kulttuurielämän vaikuttajia, kuten Juhani Aho, Adolf von Becker, Albert Edelfelt ja Louis Sparre. Tammikuisen illan kohokohta oli kosken valaiseminen ensimmäisen kerran sähkön voimalla. ”Rannalle oli asennettu kaksi suurta valonheittäjää, joiden valo voitiin vaihtaa vihreäksi tai punaiseksi, mikä muutti kosken ja lumipukuisen ympäristön huurteiset metsät katsojien silmissä satumaaksi.” Edisonin keksimä sähkölamppu oli tullut Amerikassa markkinoille runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin. Valonäytöksen ja Imatrankosken innoittamana Akseli Gallen-Kallela (vuoteen 1907 Axel Gallén) maalasi koskesta toistakymmentä teosta. Osa syntyi paikan päällä kosken partaalla. Kookkaammat teokset saivat lopullisen muotonsa talven kuluessa ateljeessa. Gallen-Kallela karsi Imatrankoski-teoksistaan pois uuteen teknologiaan viittaavat elementit ja korvasi ne erämaamaisella tunnelmalla ja vyöryvän kosken raivolla.

Jokia ja koskia esittäviin maalauksiin on liitetty useita erilaisia ja tulkintoja. Aiheet voitiin nähdä ylevän, koskemattoman, kesyttömän ja villin luonnon edustajana tai ihmisen alitajunnan, mielen kätketyn puolen paljastajina. Vesiaiheita käytettiin myös kansallisen identiteetin rakentamiseen ja vahvistamiseen. Suomen kuuluessa vielä Venäjään jokien ja koskien kuvaukset tulkittiin poliittisen tilanteen vertauskuviksi. Venäläistämispolitiikkaa edistäneiden sortovuosien (1899–1905, 1908–1917) aikaan virtaava vesi oli ahdinkoon joutuneen isänmaan kuva. Kahlitsemattoman virran tavoin Suomen kansa uhmasi sen itsenäistä elämää uhkaavaa venäläistä hallintoa.